cHej alla ni.
Byter ut minns du mig till min egen blogg.
jag är en 47 årlig skådespelerska och här kommer mitt första inlägg

Muista minut

Ensi tiistaina 16.9. pidämme teatterilla teosesittelyn klo 17.30, ennen ennakkonäytöstä klo 19. Tervetuloa!

Aion varmaankin kertoa näytelmän syntyhistoriasta. Muista minut sai alkunsa, kun näyttelijä Lotta Lindroos ehdotti yhteistyötä. Alkuperäisessä työryhmässä olimme näytelmäkirjailija Satu Rasila, näyttelijä Sari Mällinen, Lotta ja minä. Aiheemme oli naisen raivo. Tapasimme tällä hauskalla porukalla useita kertoja vuoden 2011 aikana ja pyörittelimme aihetta ja kaikenlaista aiheen vierestä. Alunperin oli tarkoitus, että Satu kirjoittaa ja minä ohjaan, mutta jossakin vaiheessa päätimme, että Satu ja minä kirjoitamme yhdessä. Keskusteluiden myötä aihe alkoi muuttua ja päätimme käsitellä identiteettiä; puhuimme identiteettivarkaudesta, virtuaalisesta identiteetistä, kahdesta naisesta, joiden identiteetit alkavat sekottua. Haimme apurahoja projektille tuloksetta ja lopulta kysyimme, lähtisikö Teatteri Avoimet Ovet tuottamaan juttumme. Punoimme kokoon synopsiksen, jonka perusteella teatterin johtaja Heini Tola kiinnostui ja saimme työllemme kodin.
Vuosi 2012 iski elämääni kaksi suurta menetystä. Kysymys identiteetistä alkoi näyttäytymään minulle näiden menetysten kautta. Kuka minä olen, kun elämästäni katoaa yllättäen tärkeät peruspilarit?
Työskentelimme tekstin parissa ryhmänä ja teimme työnjaon, jossa Satu kirjoittaisi näytelmän takaumien tasoa ja minä kirjoittaisin nyt-hetkeä. Satu oli mukana Turusta käsin ja paikalla harjoituksissa harvemmin.
Sitten kirjoitusprosessi lähti minussa käyntiin sellaisella voimalla ja vauhdilla, että Satu alkoi pudota kyydistä. Tekstiä tuli valtavalla vimmalla, se tuntui välillä lähes automaattikirjoitukselta. Testasin kohtauksia harjoituksissa ja palasin taas kirjoittamaan. Olin koko ajan tiiviissä dialogissa Sarin, Lotan ja Sadun kanssa. Päätimme, että Satu ottaa projektissa dramaturgin vastuun ja kirjoitustyö on yksin minun. Lopulliseen näytelmään jäi joitakin Sadun kirjoittamia repliikkejä ja näyttelijöiden kanssa yhdessä kehiteltyjä kuljetuksia.
Kesällä 2012 kirjoitin näytelmän valmiiksi. Ajatukseni oli, että elokuussa harjoitusten alkaessa pystyisin täysin keskittymään ohjaamiseen.
Kun aloitimme harjoitukset, huomasin, että kirjailija minussa jatkoi työtään. Hatun vaihtaminen ei onnistunut. Muokkasin edelleen tekstin yksityiskohtia. Varsinaiseen ohjaustyöhön jäi lopulta hyvin vähän aikaa.
Esityksestämme tuli jonkinlainen menestys. Se pyöri täysille katsomoille Avoimissa Ovissa ja sai kutsun Lainsuojattomat-festivaalille lukudraamana sekä Riksteaternin kiertueelle Ruotsiin.
Kun näytelmää käännettiin ruotsiksi kiertueen tekstitystä varten, minulla tuli idea luettaa näytelmä Lilla Teaternin uudella johtajalla Allu Leppäkoskella. Allu innostui tekstistä ja päätös sen uudelleen tulkinnasta Lillanissa syntyi. Kun vieläpä päätimme, että minä ohjaisin tekstin itse, oli alkuinnostuksen jälkeinen reaktioni lievä kauhu. Miten osaisin käsitellä näytelmää irrallaan kantaesityksestä?
Nyt, kun ensi-iltaan on kolme päivää, tiedän, että tämä esitys on täysin itsenäinen ja oma tulkintansa.
Minulle tämä työprosessi on ollut jonkinlainen revanssi, hyvitys sille ohjaajalle minussa, joka kantaesityksen suhteen jäi kirjailijaminäni varjoon.
Kukaan nykyisestä työryhmästä ei ole nähnyt suomenkielistä esitystä. Lavastaja Kaisa Rasila piti tarkkaan huolen siitä, että emme edes puhuneet kantaesityksen estetiikasta. Se oli hyvä ratkaisu.
Olen tietysti välillä harjoituksissa joutunut kamppailemaan melkein neuroottisen toisintekemisen tarpeeni kanssa ja sanomaan itselleni, että asioita voi tehdä myös samalla tavalla. En ole koskaan ennen ohjannut samaa teosta kahteen kertaan eikä tämä oikeastaan nytkään tunnu siltä.
Marika ja Pia ovat tuoneet työhön niin vahvasti itsensä, samoin muu työryhmä, Pilen, Janne, Kaisa.
Jännittäviä aikoja elämme nyt, kun kohtaaminen yleisön kanssa on ihan kohta.
Ja halusin kirjoittaa tämän ulos itsestäni.
Hienointa olisi se, että saisin nähdä näytelmästä vielä muita tulkintoja täällä Suomessa tai ulkomailla. Eva Buchwaldin ansiokas englanninnos, Remember me, valmistui viime keväänä.
Itse olen nyt tullut sellaiseen kohtaan tällä matkalla, että Helena ja Anna saavat alkaa elää elämäänsä ilman minua.
Tai siis, ovathan he kai osa minua. "Vem är jag? Vilken jobbig fråga."

Söndag,- nödvändig ledig dag.

Så var veckans sista övning avklarad. Igår kväll alltså.

Det har varit en otroligt lång och tung vecka för Minna, Marika och Pia i synnerhet. Men de är så duktiga och orkar jobba på. En ledig dag gör nog gott. Premiären närmar sig med stormsteg.
De senaste tre övningarna har jag inte fått sufflera. Ja, inte som vanligt. Pia och Marika måste hitta varandra och hitta till hur de kan stötta och hjälpa varandra ifall de kommer bort och jag inte finns där för att hjälpa. Jag kommer bara att finnas till hands några föreställningar och sedan måste de klara sig på tu man hand.
De är så otroligt duktiga, Pia och Marika. Några gånger har någon dera kommit bort och den andra har då ändrat sin replik så att den har kunnat hjälpa den andra. Men ack så smidigt. Något som bara Minna och jag inser. Men ingen annan.

Men det är svårt. det är faktist förvånadsvärt svårt att vara tyst. Man är van av att på en hundradels sekund mata upp något som gick snett. Ett ord, en mening, ordföljen. Men nu, visst händer det att ordföljden ändras lite grann, ord byts ut till synonymer, en mening faller bort, eller en hel replik ibland. Men jag får inte säga något. Endast om det är något som pjäser stöder sig på. Något större, något viktigt som resluterar i att pjäsen börjar halta lite grann ifall det glöms bort.

Imorgon börjar övningarna igen. Jag hoppas att alla tre fina flickor har kopplat av hjärnan idag för att bara vara. Utan att tänka på något alls. Slappnar av. Jag tror det gör mer gott än något annat just nu.

Jag. Jag längar redan till morgondagen!

Härlig söndag!


- Bettina

Irti

Nyt on se hetki työprosessissa, kun minun on päästettävä irti. Jo pari päivää olen yrittänyt löytää oikeita sanoja, joilla lähettää näyttelijät matkaan, seuraavaan vaiheeseen. Siihen vaiheeseen, joka tapahtuu näyttelijöiden välillä, yleisön kanssa, ilman minun katsettani.
Eilen illalla läpimenon jälkeen teatterin taiteellinen johtaja Raila Leppäkoski tuli avuksi ja löysi puolestani oikeat sanat. Luksusta. Että meidän teoksemme on luonteeltaan sellainen, jossa virheitä saa tapahtua, että se on freejazzia, että sen ei tule olla salonkikelpoinen suoritus missään mielessä. Että se tapahtuu näyttelijöiden välisessä tilanteessa, joka ontuu, vaivaantuu, menee mutkalle, purkautuu yllättävästi.
Ja tähän pisteeseen on tultu tiukan kontrollin kautta. Kaikkea on viilattu vimmatusti, mutta nyt pitää päästä vapaaksi. Onnistuuko se?
Säännöt pitää olla ennen kuin ne voi rikkoa.
Virhe on ystävämme.
Tänään saadan toivottavasti muutama koekatsoja.

Misstag.

Ensimmäinen pääharjoitus.

Eller vad det nu heter, men nu ska alla delområden vara klara, genomgångar som om det skulle vara föreställning, varje kväll fram till premiären nästa onsdag.
Med en sådan textmassa som vi har, Pia och jag, vet jag inte vad jag ska fokusera på när vi börjar.
Måste bara försöka vara i stunden, lita på att jag kan.
Sakta smyger tvivlet in, tänk om jag glömmer något viktigt. Gör fel, säger fel, tänker fel...
Och än en gång, det är ju just det pjäsen handlar om! Allas vår rädsla för att göra fel, bli ett åtlöje, utpekad men...
I misstagen ju finns människan, där finns fröet till igenkännande.
I trevandet, i rädslan, det gör oss mänskliga.
Ska det nu vara så svårt för mig att fatta?
Tro, tro, tro, avslappnad, glädje, dit ska vi komma på en vecka.
Fan! Jag har aldrig gjort en så här svår föreställning.
Här finns fröet till något nytt i mig.
Vi blir aldrig färdiga som skådespelare, vi ska inte nöja oss med lagom, vi måste utvecklas hela tiden, söka, söka, bara så hålls vi vakna!
Så, gå in i misstagen, ta vara på dem, lev dom Marika.
Säger Marika till Marika.

Svenska eller finska? Vai belgiaa?

Kun kerron ihmisille, että ohjaan Lilla Teaternissa, monet katsovat hetken hämmentyneenä ja kysyvät sitten: "Suomeks vai ruotsiks?" tai "Sä osaat siis ruotsia?" tai "Millä kielellä?"
Vastaan, että työskentelemme sekokielellä, milloin mitenkin. Ja saatan kertoa, että usein työprosessin loppua kohti kieli muuttuu joka tapauksessa aika merkilliseksi. On niin paljon yhteistä maastoa, että viittaukset kuulostavat ulkopuolisille käsittämättömiltä tai ohjaaminen alkaa tapahtua pelkillä äännähdyksillä. Puhutaan belgiaa.
Mutta sitten saatan kertoa myös, että minullahan on suomenruotsalainen tausta. Min pappa var ju finlandssvensk. Kotikielenä meillä oli suomi. Isäni oli tyypillinen sukupolvensa edustaja eikä välttämättä kommunikoinut meidän lasten kanssa juuri millään kielellä. Mutta kuulin, kun hän puhui ruotsia ystäviensä ja harvojen sukulaisten kanssa.Vanhemmat laittoivat minut ruotsinkieliseen leikkikouluun ummikkona. Minua kiusattiin ja tunsin itseni ulkopuoliseksi. Esikoulussa sain ihanan opettajan (kiitos Gitta!), joka osasi ottaa minut mukaan myös kieleen. Puhuin sujuvaa ruotsia ennen kouluikää.
Sitten kielikylpyni katkesi, kun muutimme ja aloitin suomenkielisessä koulussa. Identiteettini ruotsia puhuvana jäi vajaaksi ja myöhemmin jotenkin monimutkaistui ja solmuuntui mielessäni. Pelkäsin tekeväni virheitä.
Ymmärrän lähes kaiken, mitä työyhteisössä puhutaan ruotsiksi. Näytelmän tekstin osaan tietysti unissanikin ja pystyn keskustelemaan käännöksen yksityiskohdista. Ruotsin kieleni on paljon parempi kuin annan ymmärtää. Identiteettisolmun aiheuttama ujous on esteeni, josta haluaisin päästä eroon.
Pitäisiköhän muuttaa Ruotsiin vähäksi aikaa? Vai päättäisinkö nyt viimeisellä kokonaisella harjoitusviikolla puhua vain ruotsia?
Ohjatessa on välillä niin vaikea löytää oikeita ilmaisuja edes vahvimmalla kielellään. Ohjatessa on tärkeintä, että välittyy tunne. Sanat saattavat olla jopa toissijaisia. Ranskassa workshopissa totesin, että tulkin välityksellä on mahdotonta ohjata.
Tällaisia tuumaan ennen maanantai-illan harjoitusta. På finska.

Medvetandet, min fiende.

13 dagar till premiär.

Kanske det är det, talet 13, som idag orsakar tvivel, oro, stundvis hopp, stundvis förtvivlan..
Vi hade fotografering, fina Lotte, var närvarande, knäppte bilder, ibland nära, ibland långt ifrån.
Hon sa fina ord efteråt, jag förstår plötsligt att det ju är det, som vi säger, som man känner igen sig i. Inte hur vi gör.
Just nu vandrar pjäsen under huden på mig.
jag kan inte skilja på Helena och Marika, fast Helena är mer närvarande, levande, verklig.
Marika är stundvis falsk, oäkta, borta och medveten!
Jävla medvetenhet.
Hur ska jag stå?
Vart ska jag sätta händerna?
Är jag trovärdig nu?
Vad ska jag säga?
Va avslappnad nu!
Hur är man avslappnad?
Medvetandet.
Fienden.
Stunder av kontakt, närvaro finns hela tiden även.
Jag tror på det här.
Minna, som skrivit och regisserar  ser ibland ororligare ut än vi,
Inser hur ensam man är som regissör.
Men hon är skarp, klarsynt, snäll och närvarande!
Hon kan säga om hon inte vet !
De vackraste ord jag vet är : Jag vet inte.
Men vi söker.
Huh.
Marika